Hulinaa Dzikwassa

Kahdeksas viikko Zimbabwessa käynnistyy. On aika käsittämätöntä, mitä vauhtia aika täällä kulkee eteenpäin. Viikot vierivät töitä tehden, ja vaikka ollaan jo melko tottuneita päivittäisiin rutiineihin, niin silti täällä tapahtuu joka päivä jotain uutta ja erilaista. Työpäivän jälkeen pidetään aina oma kahvihetki leivän tai keksin kera ja kertaillaan työpäivän tapahtumia. Iltaisin usein kirjoitellaan, luetaan, käydään lenkillä hillseillä tai keksitään jotain hauskaa, kuten esim. eilinen korvapuustien leipominen. Näistä tempauksista pääsee nauttimaan koko shelterin väki, paikallinen perheemme. Viikonloput ollaan pyritty rentoutumaan ja käyty mm: Mount Pleasantin uima-altailla, Hararen keskustassa ja Avondalen markkinoilla. Mitä pidemmän aikaa täällä omalla asuinalueellamme Dzivarasekwassa ollaan oltu, sitä syvemmälle ollaan tähän maahan ja kulttuuriin päästy sisälle. Vaikka asuinalue on välillä haastava paikka asua, on se antanut meille laajempaa perspektiiviä ihmisten elämästä täällä ja opettanut paljon. Myös ohjelman lapsista on tullut meidän pikkuveljiä ja siskoja, ja heidän kanssaan vietetty aika on tuonut meille paljon ihania hetkiä. On ollut upeata huomata miten lahjakkaita, fiksuja ja onnellisia lapsia täältä löytyy.

Tässä parin viikon aikana ollaan päästy osallisiksi muutamaan erityiseen taahtumaan. Torstaina 5.2 meidän ihana vapaaehtoinen Anu, järjesti koko Dzikwan työryhmälle team building -päivän, jossa tarkoituksena oli opetella työskentelemään paremmin ryhmänä ja rakentaa vahvaa tiimi henkeä. Päivä järjestettiin upeissa maisemissa Lake Chiveron rannalla. Näin suomalaisena me nautittiin järvimaisemasta, sillä täällä Zimbabwessa ei paljoa vettä pääse ihailemaan. Meille tarjottiin myös makoisa lounas, joka pitkän sadza rupeaman jälkeen maistui suorastaan taivaalliselta. Tiimipäivän aikana tehtiin porukalla useita eri harjoituksia, joiden tarkoitus oli nostaa esiin odotuksia, ongelmia ja toiveita. Yksi mielenkiintoisimmista tehtävistä oli pohtia eroja suomalaisen ja zimbabwelaisen työkulttuurin välillä. Eräs suurin ero löytyy kommunikoinnissa työyhteisön välillä. Kun suomalaiset ovat tottuneet suoraan palautteeseen ja kritiikkiin, pyritään täällä Zimbabwessa olemaan ehkä liiankin kohteliaita. Näin työyhteisöön syntyy helpommin jännitteitä, joita harvoin päästään purkamaan. Yhteistä meille kaikille oli kuitenkin motivaatio ja palo tehdä työtä lasten ja nuorten parissa. Näinkin värikkään tiimin avulla saadaan kyllä kaikki hyöty irti molemmista kulttuureista.

Meidän toinen erityinen päivä oli ystävänpäivä, jolloin koko toimintakeskus raikui ilosta, naurusta, tanssista ja laulusta. Centerille saapui tällöin odotetut vieraat Suomesta: Suomen pankin pääjohtaja Erkki Liikanen vaimonsa Assin ja kahden lapsenlapsensa Oskarin ja Severin kanssa. Liikaset ja Suomen pankki ovat koko järjestön tärkeimpiä sekä suurimpia sponsoreita, ja heitä varten oli järjestetty uskomaton esitys. Nähtiin lauantaina super taitavia perinteisen tanssin esityksiä, sekä Dzikwa-kuoron lauluesityksiä. Loppushow huipentui lasten ja tanssiopettajien freestyle osioon, jossa musiikki vei mukanaan. Kyyneliltä ja kylmiltä väreiltä ei meistä kukaan välttynyt; niin upeaa ilon ja onnen tunnelmaa on vaikea edes selittää. Tuskinpa koskaan on päässyt osaksi noin unohtumatonta kokemusta.

Viikonlopun jälkeen maanantaina oli lukion loppukokeita suorittaville nuorille järjestetty ihan spesiaali tilaisuus, nimittäin tulevaisuuden suunnitteluun ja motivaatioon liittyvä luento, jonka pitivät Erkki ja Assi Liikanen. Me tytöt tietysti osallistuttiin innolla odottaen mukaan. Erkki kertoi elämänsä ja työnsä varrelta kertyneitä oppeja ja neuvoja, joita nuoret voisivat hyödyntää. Yllätykseksemme kuulimme Assin olevan koulutukseltaan myös sosiaalityöntekijä. Meille sosionomi opiskelijoille tämä oli tietysti todella mielenkiintoista päästä kuulemaan häntä. Luentotilaisuuden lopussa annettiin tilaa opiskelijoiden omille kysymyksille, ja heti ensimmäinen kysymys koskikin Erkin ja Assin epäonnistumisia. Ajatus ja pelko epäonnistumisesta tuntuu olevan hyvin paljon läsnä Shona-kulttuurissa, sillä heille se on merkki heikkoudesta. Me suomalaisina yritämme tuoda ajatuksen epäonnistumisesta enemmänkin mahdollisuutena oppia. Aina ei tarvitse olla niin ankara itselleen.

Uutta työviikkoa ja seuraavaa lomareissua innolla odottaen!