Hulinaa Dzikwassa

Kahdeksas viikko Zimbabwessa käynnistyy. On aika käsittämätöntä, mitä vauhtia aika täällä kulkee eteenpäin. Viikot vierivät töitä tehden, ja vaikka ollaan jo melko tottuneita päivittäisiin rutiineihin, niin silti täällä tapahtuu joka päivä jotain uutta ja erilaista. Työpäivän jälkeen pidetään aina oma kahvihetki leivän tai keksin kera ja kertaillaan työpäivän tapahtumia. Iltaisin usein kirjoitellaan, luetaan, käydään lenkillä hillseillä tai keksitään jotain hauskaa, kuten esim. eilinen korvapuustien leipominen. Näistä tempauksista pääsee nauttimaan koko shelterin väki, paikallinen perheemme. Viikonloput ollaan pyritty rentoutumaan ja käyty mm: Mount Pleasantin uima-altailla, Hararen keskustassa ja Avondalen markkinoilla. Mitä pidemmän aikaa täällä omalla asuinalueellamme Dzivarasekwassa ollaan oltu, sitä syvemmälle ollaan tähän maahan ja kulttuuriin päästy sisälle. Vaikka asuinalue on välillä haastava paikka asua, on se antanut meille laajempaa perspektiiviä ihmisten elämästä täällä ja opettanut paljon. Myös ohjelman lapsista on tullut meidän pikkuveljiä ja siskoja, ja heidän kanssaan vietetty aika on tuonut meille paljon ihania hetkiä. On ollut upeata huomata miten lahjakkaita, fiksuja ja onnellisia lapsia täältä löytyy.

Tässä parin viikon aikana ollaan päästy osallisiksi muutamaan erityiseen taahtumaan. Torstaina 5.2 meidän ihana vapaaehtoinen Anu, järjesti koko Dzikwan työryhmälle team building -päivän, jossa tarkoituksena oli opetella työskentelemään paremmin ryhmänä ja rakentaa vahvaa tiimi henkeä. Päivä järjestettiin upeissa maisemissa Lake Chiveron rannalla. Näin suomalaisena me nautittiin järvimaisemasta, sillä täällä Zimbabwessa ei paljoa vettä pääse ihailemaan. Meille tarjottiin myös makoisa lounas, joka pitkän sadza rupeaman jälkeen maistui suorastaan taivaalliselta. Tiimipäivän aikana tehtiin porukalla useita eri harjoituksia, joiden tarkoitus oli nostaa esiin odotuksia, ongelmia ja toiveita. Yksi mielenkiintoisimmista tehtävistä oli pohtia eroja suomalaisen ja zimbabwelaisen työkulttuurin välillä. Eräs suurin ero löytyy kommunikoinnissa työyhteisön välillä. Kun suomalaiset ovat tottuneet suoraan palautteeseen ja kritiikkiin, pyritään täällä Zimbabwessa olemaan ehkä liiankin kohteliaita. Näin työyhteisöön syntyy helpommin jännitteitä, joita harvoin päästään purkamaan. Yhteistä meille kaikille oli kuitenkin motivaatio ja palo tehdä työtä lasten ja nuorten parissa. Näinkin värikkään tiimin avulla saadaan kyllä kaikki hyöty irti molemmista kulttuureista.

Meidän toinen erityinen päivä oli ystävänpäivä, jolloin koko toimintakeskus raikui ilosta, naurusta, tanssista ja laulusta. Centerille saapui tällöin odotetut vieraat Suomesta: Suomen pankin pääjohtaja Erkki Liikanen vaimonsa Assin ja kahden lapsenlapsensa Oskarin ja Severin kanssa. Liikaset ja Suomen pankki ovat koko järjestön tärkeimpiä sekä suurimpia sponsoreita, ja heitä varten oli järjestetty uskomaton esitys. Nähtiin lauantaina super taitavia perinteisen tanssin esityksiä, sekä Dzikwa-kuoron lauluesityksiä. Loppushow huipentui lasten ja tanssiopettajien freestyle osioon, jossa musiikki vei mukanaan. Kyyneliltä ja kylmiltä väreiltä ei meistä kukaan välttynyt; niin upeaa ilon ja onnen tunnelmaa on vaikea edes selittää. Tuskinpa koskaan on päässyt osaksi noin unohtumatonta kokemusta.

Viikonlopun jälkeen maanantaina oli lukion loppukokeita suorittaville nuorille järjestetty ihan spesiaali tilaisuus, nimittäin tulevaisuuden suunnitteluun ja motivaatioon liittyvä luento, jonka pitivät Erkki ja Assi Liikanen. Me tytöt tietysti osallistuttiin innolla odottaen mukaan. Erkki kertoi elämänsä ja työnsä varrelta kertyneitä oppeja ja neuvoja, joita nuoret voisivat hyödyntää. Yllätykseksemme kuulimme Assin olevan koulutukseltaan myös sosiaalityöntekijä. Meille sosionomi opiskelijoille tämä oli tietysti todella mielenkiintoista päästä kuulemaan häntä. Luentotilaisuuden lopussa annettiin tilaa opiskelijoiden omille kysymyksille, ja heti ensimmäinen kysymys koskikin Erkin ja Assin epäonnistumisia. Ajatus ja pelko epäonnistumisesta tuntuu olevan hyvin paljon läsnä Shona-kulttuurissa, sillä heille se on merkki heikkoudesta. Me suomalaisina yritämme tuoda ajatuksen epäonnistumisesta enemmänkin mahdollisuutena oppia. Aina ei tarvitse olla niin ankara itselleen.

Uutta työviikkoa ja seuraavaa lomareissua innolla odottaen!

Loma Victoria Fallseilla!

Viime viikolla matkasimme länteen halki Zimbabwen löytääksemme Afrikan tähden. Sen me todella löysimmekin Victoria Fallseilta. Ollaan aina pidetty Victoria Fallseja yhtenä maailman mahtavimmista ihmeistä, joten ennen lähtöä meillä oli monia odotuksia sekä perhosia mahan pohjassa. Lopulta kaikki se mitä koimme, oli paljon enemmän kuin mitä olimme edes alun perin osaanneet odottaa tai toivoa. Yritämme kuvailla sen, mitä teimme ja näimme, mutta vaikeaahan se on, joten kuvat puhukoon puolestaan (vaikkei niihinkään saa vangittua sitä tunnelmaa, mitä haluamme teidän kanssa jakaa)!

Perjantaina 6.2 lähdettiin reissun päälle jo aamutuimaan. Herätyskello soi jo seitsemälta, sillä pakkaus oli vielä kiireisen viikon jälkeen puolitiessään. Kuulimme myös, että hyönteismyrkytys tehdään taloomme samana päivänä lähtömme jälkeen, joten meidän piti pakata KAIKKI tavaramme, ruokamme ja moskiittoverkkomme jätesäkkeihin. Talossamme oli melkoinen pakkaushulabaloo, kun koko talon kalustoa kannettiin pihalle. Vihdoin pääsimme matkaan, kun parikymmentäkiloisen rinkan kanssa hypättiin kombin kyytiin. Lentokentällä odotellessamme nousi valtava myrsky ja ukkonen. Kaatosade ja salamointi oli niin kovaa, että kone joutui odottamaan lähtölupaa ja nousimme ilmaan aikataulusta myöhässä. Pieni lentopelon poikanen alkoi kolkutella takaraivossa, kun kävelimme salamoiden välkkyessä koneellemme, joka oli pieni ja kevyen näköinen. Onneksemme sää tasaantui nopeasti pilvien yläpuolella ja selvisimme ehjin nahoin perille määränpäähämme Vic Fallseille (Viktorian putouksille).

Victoria Falls on Zimbabwen suosituin matkailukohde. Siitä huolimatta paikka, yllätykseksemme, ei ollut liian “turistisoitunut”. Saimme nauttia aktiiviteeteista rauhassa ilman suurta turistilaumaa kameroineen ja tulkkeineen. Victoria Falls kaupunki-alueena on melko pieni ja keskustassa on lyhyet kävelyetäisyydet kaikkialle; itse putouksillekin kävelimme 15 minuutissa. Tämä on meille reissaajille aina positiivinen yllätys, sillä rahaa ei kulu takseihin tai bussikuljetuksiin yms. Vic Falls on maantieteellisesti matalammalla kuin Harare, jonka vuoksi lämpötila on noin 8 astetta kuumempi ja tuulta ei juurikaan tunnu. Lämpötila lähenteli toisinaan neljääkymmentä astetta ja hikoilimme kuin pienet porsaat koko lomamme ajan aamusta yöhön. Ehdottomasti parasta Vic Fallseilla oli luonto. Metsää oli kaikkialla ja niin oli eläimiäkin; kotimatkalla hostellille käveltiin samaa matkaa bumbien ja paviaanien kanssa sekä autoteiden varsilla oli suomalaisten hirvimerkkien sijasta norsuvaroituksia.  

Kuuden päivän aikana ehdittiin tehdä todella paljon. Ennen lähtöä ei stressattu tai varailtu juurikaan aktivittetteja valmiiksi, vaan päätettiin toteuttaa lomamme fiiliksen mukaan. Paikan päälle saapuessamme, tajuttiin kuinka paljon tekemistä ja “extreme-juttuja” olisi mahdollista kokea ja sittenpä ne päivät olivatkin jo melkein täyteen buukattuja. Tehtiin mm. white water rafting (koskenlasku), sundown cruise (muutaman tunnin lautta-ajelu Zambezi-joella), patikointi Vic Fallseilla eli siis putouksilla ja parinkymmenen kilometrin pyöräretki, joka vei meidät Zambian puolelle, krokotiilifarmille, paikallisille asuinalueille ja muihin näkemisen arvoisiin paikkoihin. Suurin andrenaliinipaukku koettiin ehdottomasti koskenlaskussa. Koskea laskettiin Zambezijoen laaksossa vapaassa virrassa kahdeksan hengen kumiveneellä. Laskeuduimme jalkaisin jyrkkää kivikkoa ja multaista maastoa pitkin ainakin kilometrin matka vuoren huipulta alas joelle saakka. Korkeutta ja maisemia on todella vaikea kuvailla, mutta kun istuimme veneeseen ja aloimme soudella alhaalla solassa, kahden vuoriston välissä kulkevalla joella, ensimmäisen puolen tunnin ajan meillä valui vain kyyneleet silmistä ja haukoimme henkeämme. Pian kuitenkin taistelimme tyrskyjä vastaan ja nauru sekä andrenaliini vei mukanaan. Matkan aikana hyppäsimme uimaan tai roikkumaan veneestä pidellen aaltojen mukaan. Krokotiilejä näkyi joen rannoilla, mutta onneksi yksikään niistä ei löytänyt tietään meidän housuihin. Neljän tunnin jälkeen nousimme jalat täristen kumiveneestä ja tunne oli mahtava, siihen asti kunnes muistimme, että meidän tulee kiivetä takaisin ylös vuorelle. Nousu vuoren huipulle oli meille kaikille henkisesti ja fyysisesti kovin suoritus, mitä olemme elämässämme tehneet. Polku huipulle oli heikko ja mureneva, jalat lipsuivat pystyjyrkkää seinämää pitkin ja keskipäivän aurinko poltti armottomasti. Melkein tunnin kestäneeseen kapuamiseen mahtui itkua, sisua, hikeä, mutta myös naurua. Kun lopulta seisoimme vuoren huipulla mutaisina, repien kaktuksen piikkejä käsistämme, totesimme olevamme kyllä aika kovia naisia!

Käynti putouksilla oli myös henkeäsalpaava kokemus. Viktorian putoukset olivat kilometrien pituiset ja kohinan saattoi kuulla jo kaupungista kävellessä. Tämä luonnon ihme oli niin kaunis ja mahtava, että sitä oli vaikea edes ymmärtää, vaikka se siinä silmiemme edessä avautuikin. Kävelimme koko matkan minkä Zimbabwen puolella pystyimme. Pääsimme aivan putouksen reunalle, jolloin vesihöyry putouksesta nousi sateeksi yllemme. Läpimärkinä nautimme näkymistä ja reunalta vilkuttelimme Zambian puolella liikkuville ihmisille. Sade synnytti useita sateenkaaria yllemme ja allemme, ja melkein pystyimme koskettamaan niitä. Kun lähdimme putouksilta, tapasimme matkalla vanhan miehen, joka näki, että olimme litimärkiä. Hän tuli kertomaan, kuinka hänen paikallinen isoisoisoisänsä satojen vuosien takaa oli kertonut tarinaa, jonka mukaan Vic Fallseilla sateen kokeneet ihmiset ovat saaneet pisaroiden mukana onnen loppuelämäkseen.

Sundown cruise toi aktiivilomaamme tasapainoa ja otimme illan todella rennosti. Lautta ajeli siis pitkin Zambezi-jokea auringon laskuun saakka, jota katselimme samaan aikaan kun nautimme vapaasta juoma- ja ruokatarjoilusta. Meillä kävi tuuri, sillä ajelun aikana näimme virtahepoja karjumassa veden päällä ja norsun iltapesulla rannalla. Omakin show saatiin aikaiseksi, kun Lauran penkki kaatui keskelle laivaa ja mekko hurahti korviin. Huumoria tähän reissuun todellakin mahtui ja parastahan on nauraa itselleen.. Pyöräretkemme oli myös onnistunut, vaikka paahtava aurinko ja rikkinäiset pyörät toivatkin haasteita. Näimme krokotiilifarmilla kun krokotiilejä syötettiin sekä saimme pidellä käsissämme krokon poikasia. Ennen kaikkea tällä reissulla nautittiin vapaa päivistä, ruoasta ja uusista ihmisistä. Arkiruokamme, maissipuuron ja vaalean leivän, jälkeen maistui ravintolaruoka ja hyvä viini. Kävimme Safari Lodgeksi kutsutussa ravintolassa syömässä, jonka terassilta aukesi näkymä kilometrien päähän villiluontoon. Syödessämme näimme mm. hyeenoja, jotka saalistivat ruokaa hämärän tultua. Maistoimme myös krokotiilin ja antiloopin lihaa, jotka olivat todella herkullisia. Lomallamme oli rentouttavaa olla olematta huomion keskipisteenä. Tuntui myös vapauttavalta pystyä liikkumaan pimeän tultua huoletta, vaikka meitä villieläimillä peloteltiinkin. Reissu oli juuri sitä mitä tarvitsimme ja nyt arki jatkuu Dzikwassa entistä kovemmalla energialla!